Vitut aikuisten leikeistä

Olen hyvin pitkään inhonnut sitä, että seksiä tai BDSMn harrastamista kutsutaan kategorisesti leikkimiseksi. Vika ei ole sanassa tai ihmisissä, jotka sitä käyttävät, vaan leikkimisessä. Leikki ei ole totta. Ammensin tähän tekstiin paitsi omasta elämästäni, myös ystävistäni ja muista läheisistä, vahvoista naisista. Niistä tarinoista, joita olen kuunnellut enemmän kuin pystyn laskemaan. Tekstin takana on monosuhteita, polysuhteita, avioliittoja, seksityötä, vaniljaa ja kinkyyttä.
Puhun vertaisuudesta, koska se on ollut itselleni merkittävin nosturi pois hiljaisuudesta ja itseni ohittamisesta. Vertaisten vahvistuminen, kasvaminen ja vahvistaminen on äärimmäisen voimakasta.

Mä en leiki – enää.

--

Eikö olekin surullista, että meidän kaltaisillemme naisille seksi oli joskus leikkiä? Ei kovinkaan vakavaa, ihan vaan kevyttä hupailua, ei mitään odotuksia. Pääasia, että aika kului ja me täytimme velvollisuutemme näyttäen iloisilta. Olimme leikkisiä hassuttelijoita, jotka kikattivat kuvitellusta kiimasta ja olivat aina valmiita, kun meiltä haluttiin. Me halusimme olla haluttuja, nähtyjä, tärkeitä. Ei päämäärää nautintoon tai yhteyden kokemiseen, ei rajoja ylitettäviksi. Me kokeilimme ja keksimme uusia temppuja, joskus jopa sellaisia, joita halusimme tehdä. Tai sanoimme haluavamme tehdä, jotta kenellekään ei selviäisi, kuinka ruokahaluttomia olimme meille tarjoiltujen vaihtoehtojen edessä. Leikissä tärkeintä on, että on hauskaa. Hahaa – kulli. Hahaa – kullin omistaja. Kaiken keskipiste. Me unohdimme itsemme, ja vuotava haava jalkojemme välissä unohti ahnautensa. Kun vastakaikua ei kuulunut, me lakkasimme kaipaamasta. Minuudesta tuli sivuseikka, kuningattarista kamaripalvelijoita.

Tai mistä minä tiedän, miksi tein sen kaiken. Vuosia toistin oppimiani hyppyratoja, luullen toisinaan kasvaneeni joksikin suuremmaksi, paremmaksi, avonaisemmaksi. Enemmän Oikeanlaiseksi Naiseksi, jolla on Oikeanlaista Kiimaa, Oikeanlaiset Tarpeet. Joka nauttii toisen täyttymyksestä, mikä ikinä siihen johtaakaan. Halusin niin palavasti olla Dominoiva, että leikin mukana. Mutta mitä valtaa on sellainen, jossa sen pitäjä jää sivuun? Jos leikki on toiselle kuvitelmaa ja toiselle totta, me emme leiki samaa leikkiä.

Lukemattomat kyrvät ovat kulkeneet sormiemme välistä, emmekä kaipaa niistä yhtäkään. Riutuneet taiteilijat, pöhöttyneet insinöörit, synkkäsilmäiset koodarit, ahavoituneet raksamiehet joiden karheisiin peukaloihin on pysyvästi tarttunut hiomapaperin pinta, akateemikot ja pahat pojat. Meiltä ei kysytty, mitä saisi olla, emmekä me osanneet enää sanoa mitään. Koetut ja pelätyt epäonnistumiset hiljensivät meidät; pakenimme vääriä vastauksia puhumattomuuteen. Kyllä se kohta on ohi, ja jos pysyy hiljaa, ei tarvitse riidellä. Aina ja aina vaan hiljaa, jotta pääsisi seuraavaan hetkeen.

Toisillemme kuitenkin puhuimme. Sanoimme kaikki sanat, joita emme muuten saaneet ulos, ja vuodatimme kitkeriä haavojamme. Me kuuntelimme ja ymmärsimme. Kuljimme päättymätöntä rataa käsikkäin, toistemme puolesta surullisina. Siihen asti, kunnes yhteytemme oli vahvempi, kuin yksikään kämmenten välissä liukuva kyrpä tai sulkijalihas. Tarvitsimme toisiamme löytääksemme tien todelliseen kotiimme, itseemme. Pillu on sielun koti, kuten eräs viisas nainen sanoi.

Me emme halua leikkiä. Me emme halua kokeilla, eläytyä, testata, esittää, pitää kevyttä hauskaa. Ei mitään merkityksetöntä, ei ketään huomion puutteen muodostaman tyhjyyden täyttöainekseksi. Meidän seksimme on nautinnon manifestaatio, omien katkoviivojemme yli kiehuminen, uusien taivaskerrosten tavoittelua. 

Hento pulssi silkkipaperi-ihon alla. Sen vastustus kasvaa sormieni kietoutuessa tiukemmin alamaisen ranteiden ympärille. Samoin me kietoudumme rakastajien sieluihin kurottautuen, nykien sitä irti pesäpaikastaan ranteiden, nielujen, reikien ja ulokkeiden kautta. Me syömme ja juomme aitoa halua. Me haluamme raa'asti, äänekkäästi, pidäkkeettömästi. Omista ytimistämme lähtien poimimme sen, mikä meille kuuluu.

Enää me emme leiki. Me viemme, antaudumme, otamme. Me kastelemme vuosikausia kuivina kyteneitä vakojamme uudelleen ja uudelleen, ja maaperämme imee jokaisen sateen sisuksiinsa. Kasvamme maasta, jota kollektiivisesti ravitsemme. Enää emme ole hiljaa tai odota ajan kulumista.
Meillä on toisemme ja raivoavat tarpeemme, joita emme suostu unohtamaan.