Nobody's Mother
--
Mikään titteli tai arvostuksenosoitus ei ole osunut yhtä syvälle kuin Mommy. En ole koskaan kokenut olevani kenenkään Valtiatar, Jumalatar tai Kuningatar. Nuo sanat tuntuvat yhtä kaukaisilta ja keksityiltä, kuin se, että joku kutsuisi mua mieheksi. Jos ei tiedä titteliä, voi kutsua ihan vaan nimellä. (Tässä kohtaa täytyy kuitenkin mainita, että tietyt ihmiset saavat kutsua mua Prinsessaksi, ja se tuntuu hyvältä).
Minusta ei koskaan pitänyt tulla Mommyä.
Kun ikuisuus sitten pohdittiin ensimmäistä kertaa mun tonttiani caregiverinä silloisen kumppanini kanssa, oltiin molemmat samaa mieltä, että Mommy mä en missään nimessä voisi olla. Korkeintaan joku rajoja ylittävä mutsin kaveri. Tuolloin koin, ettei mussa ollut mitään ominaisuuksia, joita Oikealla Mommyllä pitäisi olla. Olin mielestäni liian itsekäs, liian välinpitämätön, liian pelokas suhtautumaan suojelevasti kehenkään. Niin varmaan toisenkin mielestä, täysin oikeutetusti. Siihen aikaan olin vasta tutustumassa itseeni niin Dommena kuin itsenäisenä aikuisenakin, ja kaikki tuntui olevan haparoimista ja kokeilemista. Itsevarmuus loisti poissaolollaan ihan jokaisella elämäni osa-alueella.
Homma jäi sillä kertaa siihen, eikä siitä seurannut mitään suurempia pohdintoja. Aikaa kului. Kerran eräs brättäilevä alistujani alkoi säännöllisesti heittää stepmom-läppää, koska tiesi vahvasta viehtymyksestäni itseäni nuorempiin partnereihin. Vitsi osoittautui yllättävän kiihottavaksi, ja silloin tunsin, että tässä on nyt jotain erityistä. Mua ei kiihottanut ajatus melkein-sukulaisuuden tabusta, vaan siitä että olin auktoriteettiasemassa oleva Vanhempi Nainen. Joku, jolla on kokemuksen ja aseman tuomaa automaattista valtaa. Jossain vaiheessa Stepmomista tuli Mommy, mutta ihan vaan leikillään.
Pikkuhiljaa aloin kaivata jotain larppaamista syvempää; sitä, että saisin ihan oikeasti olla Mommy jollekin. En välttämättä stereotyyppisessä (mitä ikinä se sitten onkaan) caregiverin asemassa, mutta halusin sen sanan. Halusin kaiken, mitä se voisi mulle merkitä ja mahdollistaa. Halusin oppia pitämään huolta, halusin tilaa ehdottomalle välittämiselle.
Ensimmäisen kerran mua kutsui Mommyksi tosissaan muuan kesäpoika. Hän päästi sanan ujosti suustaan, kun ensikohtaamista oli kestänyt vartin verran. Voi luoja se hetki tuntui hyvältä. Olin saman tien myyty ja hukkua pitelemättömään haluun. Siinä hetkessä, sen ihmisen seurassa tuntui, kuin olisin tullut kotiin. Joku tosiaan halusi aidosti katsoa mua ylöspäin, olla avuttomana ja ohjailtavissa. Jakoi herkimpiä asioita itsestään, ja luotti muhun, vieraaseen ihmiseen. Vaikka kyseessä oli kevyt suhde, johon ei liittynyt mitään satunnaisia sessioita syvempää, se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen. Tätä mä halusin ja ennen kaikkea tarvitsin.
Sen kesän jälkeen tuli muitakin, jotka sanoivat Mommyksi. Joskus se oli vain sana, hetkittäin tarkoitti jotain erityistäkin.
Mua ovat kutsuneet Mommyksi kumppanit, partnerit, kaverit ja kaikkein eniten vieraat ihmiset internetissä. Vieraan (tai muuten vaan etäisen) ihmisen sanomana Mommy ei sisällä samaa merkitystä, kuin tiiviissä suhteessa annettu intentio. Vieraan ihmisen sanomana se voi kuulostaa jopa loukkaavalta; miten tuo toinen kehtaa omia jotain niin henkilökohtaista kysymättä lupaa?
Vuosien yritysten, erehdysten, harhailujen ja itseni huijaamisen jälkeen mä lopulta sitten sain sen. Sain tiiviin suhteen, jossa olin koko ajan Mommy. Se näkyi sanoissa, teoissa, kaikessa olemissa yhdessä ja erillään. Mä olin saanut kodin tästä asemasta ja pääsin asettumaan sinne, pysyvästi. Olin niin onnellinen, niin täynnä täyttymystä. Sain olla kokonainen, sain aidosti pitää huolta.
Elämä lipui eteenpäin ja voimavarat aaltoilivat. Jossain kohtaa sanat vähenivät, ja se rooli (ei tää oo mikään rooli) varisi pois. Tärkeimmän sanan tilalle tuli hiljaisuus. Itketti ja sattui, mutten osannut pelastaa tilannetta. Itkettää ja sattuu edelleen aina kun havahdun kuulemaan hiljaisuutta siellä, missä pitäisi olla se sana. Ensimmäiset pohdinnat nousivat taas pintaan: olinko silti edelleen liian itsekäs, liian pelokas?
Nyt olen tavallaan taas uudella kynnyksellä. Täytyy tutustua siihen, mitä olen ilman turvaa tuovaa titteliä, ilman näkyväksi tehtyä oman kinkyyden ydintä. Ilman sitä kaikkein tärkeintä sanaa. Haluanko mä olla ilman? Pystynkö? Tarvitseeko mun?
Rehellisesti sanottuna mulla ei ole pienintäkään havaintoa siitä, mitä nyt sitten. Kaipaus on kova, hetkittäin jopa repivä. Silti en halua etsiä uutta ihmistä elämääni vain saadakseni sen yhden sanan. Mä pidän elämästäni ja ihmisistäni ihan valtavasti juuri näin. Kaikista tärkeistä asioista luopuminen sattuu, joten nyt harjoittelen istumaan kivun kanssa ja kuuntelen, mitä sillä on opetettavanaan.
Ystävä taannoin ehdotti, että ehkä voisin kokeilla olla Mommy ihan vaan itselleni. Joku, joka ohjaa, huolehtii, haluaa parasta, välittää ehdoitta. Niin, ehkä mä voisin kokeilla. Ja ehkä sitten joskus, jossain ajassa ja tilanteessa, mä voin olla sitä jollekin toisellekin.
Kommentit
Lähetä kommentti