No mitä vittua nyt taas, eli boy

Siitä on pian vuosi aikaa kun tapasin boyn.

Se hurmasi mut itsevarmuudellaan saman tien ja otti tilanteen haltuun kyselemättä. Ensimmäistä kertaa mun ei tarvinnut kannatella mitään uuden deittikumppanin seurassa. Viikonlopun aikana se räjäytti ensin mun pilluni ja sitten pääni, eikä kukaan ole sen jälkeen (saati sitten sitä ennen) tuntunut kummassakaan samalta.

Sen jälkeen mä vietin viikon miettien, että mitähän helvettiä mulle juuri tapahtui. Fyysisesti olin monella tapaa tohjona, eivätkä ajatukset osanneet enää kulkea niin kuin piti. Toisaalta olin onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Heti alkuun oltiin puhuttu, että kumpikaan ei ole tunneihmisiä, eikä ihastumishommat kiinnosta. Yolo vaan ja antaa bodycountin kohota tasaiseen tahtiin.

Lauettuani vuorokaudessa enemmän kuin kuluneena vuonna sitä ennen yhteensä, mun aivokemiani kuitenkin heilahti ja aloin rakastua. Olin luullut olevani täysin kylmä ja kykenemätön syvään välittämiseen, joten ymmärrettävästi kielsin sen itseltäni. Parhaani mukaan piilottelin sitä muiltakin, mutta kaikesta muusta tähän ihmiseen liittyen sitten halusinkin huutaa koko maailmalle. Ja niin haluan edelleenkin, joten nyt mä huudan!

Boy on ihana. Lämmin, kaunis, turvallinen. Seksikkäin asia mitä mä olen käsissäni pidellyt. Itsepäinen ja kuriton, ajaa mut säännöllisesti hermoromahduksen partaalle. Röyhkeäkin se on, ei kunnioita mitään minkä tietää olevan ei-täysin-ehdotonta. Boy käyttää häikäilemättä hyödykseen fyysistä ylivoimaansa ja nauraa päälle. Se saa mut nauramaan ja hihkumaan onnesta, kertoo söpöistä asioista vaan että näkisi reaktioni.

Minulle, joka olen vahvasti mieltynyt 24/7-dynamiikkaan tämä on todellakin kummallinen ihmissuhde.

Vielä kummallisempaa on se, että boyn seurassa mulla on tunne, että mitään ei puutu. Uskallan väittää, että lähes kenen tahansa toisen ihmisen kanssa kaipuuni valtadynamiikan esiintuomiseen arjessa olisi noussut kynnyskysymykseksi. Mutta tiedättekö, jollain hämmentävällä tavalla nautin siitä, että boyn kanssa voin hetkittäin luopua kaikesta vastuusta. Mun lähelläni on ensimmäistä kertaa ihminen, joka varauksetta ottaa vastaan kaikki puoleni; sen vahvan ja itsekkään, innostuvan kikattajan, sisäsyntyisen perverssin, lapsenmielisen seikkailijan, huomiohuoran, apaattisen ruuduntuijottajan. Hän ei hätkähdä mistään.

Boy asuu vähän kaukana, ja alkuun koko kuvio olikin satunnaista iloittelua viikonloppuisin silloin kun aikaa löytyi. Mä yritin olla mahdollisimman cool ja ei-kiintynyt, mutta se ei varmaan loppupeleissä toiminut kovin onnistuneesti. Talvella tajusin kuinka syvästi välitinkään. Kaikki olisi voinut loppua siihen, mutta ei se sitten loppunutkaan. Pikkuhiljaa aloin päästää toista lähemmäs itseäni, avata niitä kaappeja joita en ollut avannut edes yksinäni. Boy halusi tietää mitä mä janoan, ja mä kerroin. Kirjoitin lukemattomia viestejä, proosarunoja, eroottisia tarinoita. Kävi ilmi, että ne osuivat poikkeuksellisen hyvin yksiin hänen luurankojensa kanssa. Lakkasin häpeämästä, mutta siitä voi lukea lisää täältä.

Seksuaalinen vetovoima ja yhteys boyn kanssa on jotain sellaista, mistä ei voi puhua kuin superlatiivein. Usein tuntuu, että ihmiset epäilevät mun liioittelevan jos kerron siitä (ja minähän muuten kerron). Koska eihän tuollaista tyyppiä vaan voi olla olemassa. Niinpä niin, ja silti se on. Mulla on siitä kuviakin puhelimessa, totta se on!

Kukaan ihminen ei voi tarjota mulle kaikkea, kuten en minäkään voi kellekään toiselle. Boy ei ole mitään mitä olisin kaivannut, mutta se on kaikkea mistä en enää suostuisi luopumaan. Mä pidän siitä, millainen olen sen seurassa.