Ota molemmat

Puhuttiin tässä taannoin ystävän kanssa lapsuuden ihastuksista. Mun suuri ihastukseni oli joku tuntematon, jonka kuvan näin kerran Kodin Kuvalehdessä. Muistan ruskean tukan, ja sen että tyypin nimi oli Tuukka. Tai ehkä Miska. Joka tapauksessa jotain vaarattoman kuuloista. Jaksoin ajatella tyyppiä ainakin parin vuoden ajan, mikä ala-asteen varrella oli hyvin pitkä aika. Tyypin jälkeen taisin rakastua palavasti Portia de Rossiin, joka muuten edelleenkin viehättää minua suuresti.

Ihastusten lisäksi mulla oli kouluikäisenä vuosia jatkunut mielikuvitusleikki. Käytännössä se piti sisällään kuvitelmia elämästäni sitten joskus aikuisena, mutta pääosassa en ollut minä. Ja tästä vihdoin päästään päivän aiheeseen: pääosanesittäjä eli polyamorisessa suhteessa kahden kumppanin kanssa (joista toinen oli tuo aimmin mainittu Tuukka/Miska/?). En tietty silloin tiennyt polyamorian olemassaolosta mitäään (ei sillä että kovin moni aikuinenkaan olisi tiennyt 90-luvulla), mutta musta on ilmeisesti aina ollut loogista, että kahdesta hyvästä voi aivan hyvin ottaa molemmat. Miksei enemmänkin. Ennenkin on tullut jälkiruokapöydästä santsattua useammin kuin kerran.

Lisää shokkipaljastuksia Pirkanmaan hattaraisimman dommen elämästä: ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun elin monogamisessa vaniljasuhteessa. Yli kymmenen vuotta; siinä meni mun parikymppisyyteni, mutta tulipahan tehtyä. Monisuhteisuus on silti tuntunut aina asialta jota kaipaan. Nuorempana en osannut ajatella, että minullakin voisi olla mahdollisuus toteuttaa itseäni niin. Jossain kohtaa mono alkoi kuitenkin auttamatta puristaa. Tutustuin muihin monisuhteisiin ihmisiin, ja se kateellisuuden määrä joka sisuksistani ryöpsähti oli vähintäänkin yllättävä. Sitten ihastuin (jälleen kerran), eikä se tuntunutkaan enää väärältä. Se tuntui ihanalta, ja mä kaipasin todella paljon sitä että olisin voinut iloita ihastumisestani kumppanin kanssa.

No, sitten arvatenkin kävi niin, että laitoin liian pieniksi jääneet monot eteenpäin. Sen jälkeen ei ole ollut paluuta entiseen. On ollut aikoja, jolloin olen deittaillut vain yhtä ihmistä, mutta silti kokenut vahvasti tarvetta pitää suhde avoimena ja mahdollisuudet auki. Vuosi sitten ajattelin, että ihmissuhdeanarkismi on the way to go koko loppuelämän, mutta nyt olen päätynyt kutsumaan yhtä ihmistä primääriksi. En tiedä, onko tämä tilanne loppuelämän kuvio, mutta eipä mun tarvitsekaan sitä tietää. Elämä heittelee, ja helpoimmalla pääsee kun menee sen perässä.

Eniten polyamoriassa ihmisiä tuntuu mietityttävän mustasukkaisuus. Entä sitten kun se partneri ihastuu? Entäs jos se löytää jonkun paremman?? Mä olen hyvin pitkään ajatellut, että jos jollain toisella on mua enemmän tarjottavaa partnerilleni, niin tottakai haluan että hän voi kokea sen. Jos mä rakastan, tai ylipäätään pidän siitä toisesta ihmisestä, niin miksi ihmeessä haluaisin evätä tältä hyviä kokemuksia? Tai jos partneri kyllästyy mun seuraani, niin kuka ylipäätään tylsää tyyppiä jaksaisikaan kattella?

Mä olen tehnyt todella paljon töitä oman mustasukkaisuuteni ymmärtämiseen, ja sen myötä myös sen häivyttämiseen. Se duuni alkoi jo kauan ennen kuin siirryin monosta polyksi, joten siinä vaiheessa kun sieluun/sydämeen/päähän/alapäähän aukeni tilaa uusille ihmisille, mä koin olevani valmis.

Jokainen ihmissuhde opettaa jotain, ja kaikista saamistani opeista olen todella kiitollinen. Täytyy myöntää, että mulla ei ole havaintoakaan, mitä Eettisen Polyamorian Periaatteet pitää sisällään. En ole koskaan lukenut yhtään tekstiä aiheesta, enkä mä varsinaisesti ole edes kiinnostunut siitä, miten muut ihmiset suhteitaan rakentavat. Sen sijaan mulla on ollut oppaana esimerkiksi eräs hyvin fiksu kumppani, joka on avannut mulle paljon asioita, joista luultavasti monisuhteisuusoppaissakin puhutaan.

Mun mukavuusalueellani suhteen laatua ei tarvitse määritellä, eikä mitään universaaleja parisuhdesääntöjä ole olemassa. Kutsun yhtä suhdetta primäärisuhteeksi, koska koen että se on kuvaavin sana kertomaan juuri sen suhteen laadusta. Minä en rajoita muita, eikä varsinkaan kukaan rajoita minua. Toinen ihminen voi olla äärettömän merkityksellinen, vaikka ei olisikaan se yksi ja ainoa.

Tämä elämäntyyli sopii mulle, ja tässä mun on todella hyvä olla. Mun elämäni tuntuu mielekkäältä ja itseni näköiseltä ilman turhia rajoitteita. Tämä on mun kokemukseni, ja toisen ihmisen kokemus on varmasti aivan erilainen. Suosittelen omien halujen tutkimista ja yleisten normien kyseenalaistamista ihan jokaiselle. On olemassa tosi monta tapaa olla onnellinen.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ihmiset joita haluan

Kuka kirjoittaa?

Se joka haaveilee