Riiviö

Teksti on julkaistu alunperin 26.11.2022 BDSM-baarin päiväkirjat-osiossa.

--

Avaan silmät. Ensimmäinen asia mitä päivän hämärässä näen, on Riiviön jumalaisen kaunis niska, ja pieni hopeinen laatta johon on kaiverrettu G-kirjain. Laatta riippuu arkipannasta, joka tuli korusepältä pari viikkoa sitten. On aika huojentavaa ajatella, että nyt se sitten vihdoin on tapahtunut: mä olen pannoittanut jonkun. Enkä epäröinyt hetkeäkään kun sitä pyydettiin. Tää vain tuntuu oikealta, tätä ihmistä voin ylpeänä kutsua omakseni.

Parhaat asiat elämässä tulee aina vähän nurkan takaa ja etsimättä (no, pois lukien ehkä orgasmit, mutta kyllä nekin ajoittain tuppaa yllättämään). Sillä lailla Riiviökin ilmaantui. En etsinyt mitään sellaista, enkä tosiaan olisi mitään sen kaltaista osannut keksiäkään. Aina mä sanon, että en jaksa brättejä eikä mulla ole energiaa pelailla mitään ylimääräisiä valtapelejä. Ja kuitenkin - oh behold - kaikki viimeisimmät merkitykselliset ihmissuhteeni on olleet sellaisia, jossa vastapuoli pistää vastaan ja vittuilee ihan vaan lämpimikseen.

Ehkä tässä kohtaa voin siis jo myöntää, että jokin sellaisessa viehättää. Olen tottunut saamaan mitä haluan, ihmiset antaa periksi lopulta hyvinkin helposti. Kai se sitten symboloi mulle jotain itsenäisyyttä ja luottamusta, kun toinen uskaltaa olla oma viheliäinen itsensä. En nyt sano että varsinaisesti pitäisin siitä, että mun nappejani painellaan, mutta ainakin pidän ihmisistä jotka sitä uskaltaa yrittää.

Luvattiin kilttiä ja uteliasta subikokelasta, mutta hyvin pian ensikohtaamisen jälkeen kävi ilmi, ettei ainakaan ensin mainittua ole tulossa. Tulikin Riiviö, joka ei pelaa reilua peliä. Se käyttää kaikki likaiset temput mitä vaan keksii ja osaa perustella. Hämmentävää kyllä, ne temput uppoaa muhun kuin kuuma nuorikko puumaan, ja olen viime kuukausina nauttinut elämästäni enemmän kuin aikoihin.

Se kärttää ja maanittelee kertomaan asioita, joita en ole koskaan jakanut kenellekään. Julkeaa puhua niin kuin Hän edgettäisi Minua, kun annan kohteliaasti ymmärtää, että nyt niitä orgasmeja tänne perkele. Saa mut nauramaan ja repimään hiuksiani samaan aikaan. Antaa mun olla juuri sellainen kuin olen, ja sanoo että haluaa mua silloinkin kun näytän huonolla budjetilla tehdyltä Kummeli-hahmolta. Se välittää niin että tuntuu, enkä mä ole pitkään aikaan tuntenut sellaista.

Viime yönä mietin, voiko tällaista ollakaan. Oonko mä vain keksinyt kaiken? Keksinyt pojan (en pidä sanasta mies), joka muistuttaa teiniaikojeni suurinta ihastusta ja jonka kinkit osuu pelottavan hyvin yksiin omieni kanssa. Joka ei säikähdä mitään ja on toistaiseksi ottanut vastaan ihan kaiken mitä olen sitä päin heittänyt. Joka osaa kommunikoida ja olla herkkä, ymmärtää miksi suurimmat suomalaiset lyyrikot on Juice ja Huge, antaa tilaa itkeä ja sekoilla ja kunnioittaa mua kaikesta säätämisestäni huolimatta.

Miten ihmeessä me ollaan voitu kohdata? Toinen pumpulista, toinen betonista. Minä aina äänessä ja viemässä tilaa, se hiljaa sivussa tarkkailemassa. Samassa sängyssä nauramassa samoille käsittämättömille jutuille, laukeamassa samoille ällöille ajatuksille.

Pujotan sormet paksun metalliketjun alle ja kiristän pantaa sen kaulaa vasten. Näinkin se antaa nykyään itselleen tehdä. Ajattelen, että tässä hetkessä kaikki on mun. Sen lämmin iho, tukahdutettu huokaus, villi viidakkotukka ja demonisilmät, täydellisesti kaartuva pylly, vastustamaton aamustondis. Minun, minun, minun. Mä valitsen tämän kaiken, koska tässä mun on hyvä olla.

Rakastan sua, kakara.