Pää pinnalla

Tästä tuli jotain ihan muuta, kuin mitä alun perin piti. Ehkä henkilökohtaisin tekstini tähän mennessä, ja kuvailisinkin tätä avautumiseksi, jos jotain pitäisi osata sanoa. BDSM ei ole mulle muusta elämästä ulkopuolista leikkiä, vaan jotain mikä kietoutuu jokaiseen päivääni ja minuuteeni. Siksi sallin nyt sen, että se muukin elämä lomittuu tänne blogin puolelle.

Tämä teksti ei varmasti kenenkään mehuja herauta, eli jos olet etsimässä runkkumatskua, niin suosittelen jatkamaan postausten selaamista.

--

Musta tuntuu, että en ole kirjoittanut ikuisuuteen. En luultavasti olekaan, en edes muista edellisiä sanojani. Aina on pitänyt ja pitänyt, mutta sitten on tullut jotain. Töitä, reissuja, itku, uni liiallisen valvomisen jälkeen. Milloin mitäkin. Todellisuudessa olen varmaan tietoisesti vältellyt tätä, itseni kohtaamista siis. Sanat on aina olleet mulle tapa tehdä itseäni näkyväksi, ja peilata omaa olemista muuten, kuin vihamielisen (oikean) peilin kautta. Sanat on ystäviä, ja kirjoittaminen tekee kokemuksista oikeita. On vaikeaa kertoa itsestään; ei siksi ettei olisi sanoja, vaan siksi, koska hävettää.

Alkukesästä jotain minussa rasahti rikki, ja viimeiset puoli vuotta on ollut ritisemistä niistä lähtöasetelmista vaihteleviin suuntiin. Välillä ehjempänä, ja sitten taas uudestaan palasina. Saako bdsm-asioita käsittelevässä blogissa puhua siitä, kun on heikko? Mun blogini, kyllä saa. Se ei toivottavasti tee musta huonompaa Dommea tai hauraampaa ihmistä, ainoastaan inhimillisen. Edes d-tyypit eivät ole super-ihmisiä. Mitään ei voi loputtomiin kannatella yksin, ja kävi niin, että mä en kyennyt enää kannattelemaan itseäni ja omaa valtaani. Kuulostaa dramaattiselta, mutta ulospäin muutos oli luultavasti huomattavasti pienempi, ellei sitten sattunut näkemään mua kesken pahimpien itku-meltdownien, joita tuli vähintään muutaman kerran kuukaudessa, yleensä useamman kerran viikossa.

Yritin paeta omaa elämääni töihin, nikotiiniin, uusiin ihmissuhteisiin, reissaamiseen, sokeriin, nälkään, laulamiseen. Juoksin paikasta (ja välillä myös sylistä) toiseen, mutta elämä ei jättänyt mua rauhaan.

Siinä hötäkässä hukkasin itseni.

En tiedä miten asiat meni niin kuin meni. Jotenkin liukumäki vaan kiihtyi kiihtymistään, ja sitten ei enää ollutkaan muuta kuin pahaa oloa kaikesta. Joka ikinen asia sattui, kaikki itsessä (ja vähän toisissakin ihmisissä) inhotti. Mua ällötti oma ja toisten toiminta – täysin kohtuuttomasti ja syyttä – ja halusin karata pakoon kertakäyttöihmisyyttä, hyödykesuhteita, seksipriorisointia, aitojen kohtaamisten edelle menevää himoa. Halusin muuttaa johonkin saaristoon jäätymään rannikkotuulten armoille, hukkua mereen tai (yllättävää kyllä) palata lapsuudenkotiini. Mä en jaksanut enkä halunnut enää mitään, kaipasin rauhaa ja turvaa, ja että jokin kannattelisi mua. Mun energiani tilalla oli pelkkää tyhjää, eikä ollut enää yhtään mitään annettavaa kenellekään.

Seinä tuli viimeisen kerran vastaan syntymäpäiväni jälkeen lokakuussa. Oli pakko ottaa happea, etten olisin murentunut lopullisesti (tai siis siltä se tuntui; ihminen kuitenkin todellisuudessa kestää valtavan paljon enemmän, mitä kuvittelee). Laitoin kaikki ihmissuhteeni tauolle, samoin satunnaiset sessiot ja seksin ylipäätään. Poistin deittisovellukset ja päätin pysyä poissa kaikista muistakin seuranhakukanavista. Tarkoitus oli olla kaksi viikkoa sessiolakossa ja selibaatissa. Mä halusin eroon ihan kaikesta seksuaalisesta toiminnasta, ja keskittyä pelkästään itseeni ilman automaattisia toimintamalleja ja muita ihmisiä. Mun tärkein tehtäväni olisi vain levätä, ja tehdä niitä asioita, joista juuri minä nautin; ilman, että olen aikaani tai energiaani velkaa kenellekään toiselle ihmiselle.

Vietin päiviä ystävien ja ystävän lasten kanssa. Maadoitin itseäni pientä ihmistaimea sylittelemällä ja silittelemällä. Se pieni voimapesä antoi mulle niin paljon ihan vaan olemassaolollaan. Hänen lähellään, vieraana keskiluokkaisessa lapsiperhearjessa, mä havahduin ensimmäisen kerran siihen, miten hyvin asiat lopulta oli. Ei ole tärkeää, miltä mä näytän ja kuka mua haluaa nussia, tai olenko epäonnistunut jos en just nyt jaksa pitää valtasuhdetta kasassa. Tärkeää on se, että tämä pieni upea sielu tässä luottaa minuun, ja saan etuoikeuden olla hänelle turvallinen aikuinen.

Pikkuhiljaa näitä tajuamisia ja onnellisuuden hetkiä alkoi tulla enemmän. Nauroin ystävien kanssa, opin uusia tanssikuvioita, kävin diskossa, onnistuin taltuttamaan nikotiinihirviön sisuksissani. Kuuntelin uskomattoman hyvän kirjan, olin osa jotain itseäni suurempaa, rakensin bileitä, tutustuin uusiin ihmisiin. Sain olla jotain muuta, kuin Se Punatukkainen Domme. Sain olla ihan vaan minä, ilman että kukaan näkee mussa ainoastaan potentiaalisen ja löyhämoraalisen toppaajan. Olen kokenut viime aikoina valtavaa kiitollisuutta ja rakkautta ystäviäni ja läheisiäni kohtaan. Toivon, että ne tunteet alkaa pikkuhiljaa ulottua myös siihen, miten suhtaudun itseeni.

Ainakin tämä tauko kaikesta ja omien voimien varaaminen ihan vain omaan käyttöön on nostanut arvostusta itseäni kohtaan. Toki on ollut myös vaikeaa, kun ei ole voinut paeta itsetunto-ongelmia helppoon seuraan tai minkään roolin taakse. On ollut pakko pitää itsestään huolta ja löytää muita, kestävämpiä ratkaisuja. En tiedä, onko mulla sellaisia vieläkään, mutta ainakin osaan nyt etsiä niitä jostain muualta, kuin sellaisten ihmisten perseistä, joille mä en merkitse muuta kuin reiän täytettä.

Tätä kirjoittaessa olen ollut melkein kuusi viikkoa ilman toisen ihmisen kosketusta – siis sellaista, josta selibaattiin ryhtyessäni luovuin. Se ei ole pitkä aika monellekaan, mutta minulle se on. Se ei ole myöskään pisin aika aikuiselämäni aikana, mutta se on pisin aika, jonka olen valinnut täysin tietoisesti. Sessiolakkoani rikon tässä parhaillaan kirjoittamalla tätä tekstiä ihanan, turvallisen ja ennen kaikkea minua kokonaisuutena arvostavan a-luokan alistujan kasvoilla istuen. Fuckboyt tulee ja menee, mutta hyvät pojat pysyy.

Tämä syksy, ehkä jopa kuluneet puoli vuotta, on opettanut mulle paljon sekä itsestäni, että ihmissuhteista ja toisista ihmisistä. Se, miten koen tämän vaikuttavan kinkyyteeni, on kuitenkin toisen tekstin asiaa. Jätän tämän nyt tähän, sillä pikkuhiljaa tuo allani majaileva ihmissohva täytyy vapauttaa kahleistaan, ja oikeastaan omakin olo on aika tyhjä, kun on kaatanut tämän kaiken sielusta näppikseen.

Kiitos niille, jotka ovat pitäneet mua pinnalla, ja niille, jotka ovat jääneet ♥︎