Rakkauksista

 Tänään haluan kirjoittaa rakkaudesta.

Mä olen aina elänyt rakkaudessa. Viimeiset 17 vuotta olen ollut rakastunut lähes koko ajan. Polyamoria on mahdollistanut suhteiden lomittumisen, enkä ole elänyt oikeastaan lainkaan sinkkuna sen jälkeen, kun 18-vuotiaana aloitin ensimmäisen parisuhteeni. Jonkun mielestä suhteeni ovat olleet pitkiä, toiselle ne ovat lyhyitä. Se, kuinka pitkä aika 11 vuotta, 3 vuotta, 2 vuotta tai puoli vuotta on, riippuu muun muassa siitä, mitä sen aikana tapahtuu. En osaa sanoa, osaisinko olla yksin, mutta tiedän, ettei mun tarvitse, jos en halua. En ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi kävellä pois syleilevästä suhteesta vain siksi, että jokin toinen suhde on päättynyt. Itseään voi oppia myös samaa matkaa toisten kanssa. Kaikissa tilanteissa voi kasvaa, jos on valmis kuuntelemaan niiden opetuksia. Joka ikinen edesmennyt suhteeni on päättynyt siihen, että tavalla tai toisella minä olen valinnut itseni – en seuraavaa ihmistä korvaamaan edellistä.

Ensimmäinen kumppanini antoi turvallisen ympäristön itsenäistyä. Toiselta sain ensimmäiset avaimet suoraan kommunikaatioon ja omien ennakkoajatusten reflektoimiseen. Kolmas antoi rohkeutta toteuttaa omaa seksuaalisuutta. Neljäs puhui musta kauniisti. Viides on antanut mahdollisuuden olla heikko, epävarma, keskeneräinen ja silti voimakas, viisas ja arvostettu. Kuudes on näyttänyt, mitä on rauha, uteliaisuus ja aitous. Tähän listaan on vielä pakko lisätä, että nykyisten kumppanieni kanssa saan olla juuri sellainen Domme, kuin haluan ja osaan. Mun ei tarvitse olla enää kenenkään kink dispenser saadakseni välittämistä, huomiota tai hyväksyntää.

Rakkauteen luisuminen on aina ollut mulle helppoa. Antaa vaan tunteiden kasvaa niin kuin tuntuu, mikä minä olen niiden reittejä tukkimaan. Välillä rakkaus on tehnyt hirvittävän kipeää, murentanut sisuksia ja saanut uskomaan, etten voi koskaan olla riittävästi. Silti se ei ole ehtynyt. Olen rakastanut monia ihmisiä, ystäviä, läheisiä ja jokaista kumppania omalla erityisellä tavallaan. Rakkaudet eivät ole samanlaisia, ja siksi jokainen ihminen on ”ei koskaan aikaisemmin”. Koskaan aiemmin ei ole ollut näin ihanaa, koskaan aiemmin en ole ollut näin täydellisen kohdattu, koskaan aiemmin luottamustani ei ole rikottu yhtä pahasti, koskaan aiemmin en ole kadottanut itseäni niin totaalisesti. Jokaisella suhteella on omat hetkensä, taistelunsa, finaalinsa tai jatkumonsa.

Olen pienikokoinen nainen, mutta mun elinvoimani on valtavan suuri. Tunnen lujaa, ja kun olen valinnut jonkun omakseni, rakastan ehdoitta. Pyyteetön rakkaus on kauneinta mitä tiedän. Sen tunteminen ja kokeminen saa usein itkemään kiitollisuudesta.

Kumppaneiden lisäksi suurimpia rakkauksiani ovat paras ystäväni, siskoni ja minä itse. Siskoni on opettanut mulle kiltteyttä, luovuutta ja kestävää välittämistä. Itseltäni olen saanut loputtomasti uusia mahdollisuuksia, rikkomatonta resilienssiä läpi vuosien ja tilaa kasvaa ihmisenä. Paras ystäväni on antanut mulle kaiken, auttanut rakentamaan sen onnellisen naisen, joka nykyään olen.

En kadu yhtäkään rakkautta. Kaikki niistä ovat kasvattaneet, opettaneet ja antaneet sitä, mitä olen juuri silloin pystynyt vastaanottamaan. Ehkä olisin joskus voinut säästää itseäni ja olla uhraamatta aivan kaikkea rakkauden eteen, mutta kyllä mä kestän kolhuja. Ei elämää voi elää varoen toisia ihmisiä tai omia tunteita. On väistämätöntä, että aina välillä sattuu. Mä kompastelen, kiroilen ja nousen ylös, jos sen vastapainona saan tuntea isosti ja ottaa toisen ihmisen osaksi itseäni. Ja ehkä aina, kaikissa suhteissa, ei edes tarvitse ottaa pohjakosketuksia.

Kun tapasin Pikku prinssin, mulla oli huutava tarve jollekin. Ei kenelle tai mille tahansa, vaan jollekin erityiselle, joka ottaisi omakseen niin kuin minä otan omat ihmiseni. Ei puuttunut seuraa, kumppania, onnellisuutta tai tukea, mutta elämässä oli tilaa uudelle merkitykselliselle ihmiselle. Halusin lisää hullaantumista joka ei tyrehdy dopamiinivajeeseen, turvaa ilman rajoittamista, arjen jakamista olematta jatkuvasti kiinni, olla kokonaisena itsenäni sopivasti. Ennen kaikkea halusin enemmän korjaavia kokemuksia, kun olin vihdoin alkanut uskoa niiden olevan mahdollisia. Yllättäen sain kaikkea tätä ja niin paljon enemmänkin.

Alku oli varautunutta tutustumista, joka pian muuttui kiintymykseksi. Olin epävarma, mutta onnellinen ja häkeltynyt. Helmikuussa leikkasin keittiöveitsellä sormeeni, juoksin etsimään laastaria ja palatessani tiesin, että elämässäni oli nyt uusi rakkaus. Toukokuussa poltin vuosi sitten kuihtuneen rakkauden viimeisiä rippeitä ja hän seisoi vierelläni. Viimeistään silloin oli selvää, että tässä(kin) olisi mun ihmiseni, toivottavasti aina.

Levottomuus, epävarmuus ja riittämättömyyden pelko ovat muuttumassa iloksi ja luottamukseksi kaikilla elämän osa-alueilla. Iso osa tästä kasvusta on rakentunut rakkaitten ihmisteni avulla. Rakkaus voi kasvaa itsestään, mutta se on myös valinta. Mä olen valinnut olla avoin lämmölle ja välittämiselle, toiseen ihmiseen kiinnittymiselle (ja tarpeen tullen irrottautumiselle). Mun rakkauteni ei kulu loppuun rakastamalla.

--

Tämän tekstin työnimi oli ”haitari”, sillä ensimmäistä luonnosta aloittaessa se oli ainut sana, joka tuli mieleeni. Tähän loppuun joku hieno metafora harmonikasta, hengittämisestä ja suhteiden mukautumisesta elämään aallokkoon.