Puolisen vuotta myöhemmin

En tiedä, mitä tästä tekstistä tulee. Mulla on samaan aikaan tunteellinen ja tyyni olo. Ajattelen, että ehkä tämä teksti ei kuulu tänne. Ehkä BDSM-aiheisessa blogissa, BDSM-ihmisille kirjoittaessa, ei kuuluisi kertoa tunteista? Vähän sama, kun kinkybileissä sopii kyllä satuttaa, huudattaa, nauraa ja venytellä sietokyvyn rajoja, mutta ei pussailla, halailla (muuten kuin jälkihoidollisten toimenpiteiden yhteydessä) tai osoittaa tykkäämistä. Mä olen jotenkin kyllästynyt kinkyyden aromanttiseen suorittamiseen. Mä olen rakastunut, ja haluan elää peittelemättä sitä.

Ajatuksia mun ja Riiviön alkutaipaleelta voit lukea edellisestä kirjoituksestani täältä.


--

Mä ajattelin, että ei se jäisi. Mä oletin monta kuukautta, että kohta se lähtee, kyllästyy, vaihtaa, katoaa. Että ilmainen kokeilujakso päättyy ilman sitovaa jäsenyyttä. En tietenkään toivonut sellaista, mutta olin koska tahansa valmis hyväksymään, että niin kävisi. Me ihmisethän ollaan toistemme elämissä vain vierailemassa. Mutta ei se lähtenytkään, vaan jäi. Jäi sittenkin kun näki kaiken sen ruman, mistä aluksi uskalsin vaan sivulauseissa mainita. Kasvoi muhun kiinni, pyytämättä ja painostamatta; omasta tahdostaan.

Elämä alkaa tasaantua, arkipäiväistyä. Ei se silti ole yhtään sen tylsempää tai valjumpaa. Himoni sen veistoksellista kehoa kohtaan ei ole vähentynyt, mutta sen pään sisältö on kietonut mut lopullisesti (saako puolen vuoden jälkeen puhua lopullisuudesta?) otteeseensa. Mun pieni kaunis joyboyni, mun Riiviöni, brättini, hulttiopoikani, rakkaani.

Haaveilin aina toimivasta 24/7-suhteesta. Sellaisesta, jossa mä olen kellonajasta ja tilanteesta huolimatta toisen yläpuolella, kuningattarena, tai minä tahansa helkkarin jumalattarena. Sainkin maistaa sellaista aikoinaan, ja lähes samaan syssyyn totesin, ettei mulla ole voimavaroja sellaisen ylläpitämiseen. Mä janoan - täysin itsekkäistä syistä - toisen huomion keskipisteenä olemista, mutta koen sen myös kuluttavana. Mun sieluni ja egoni haluaa univerumin pyörivän ympärilläni, mutta ei kestä tippaakaan ripustautumista tai riippuvaisuutta. Nyt se haave näyttää kuitenkin toteutuneen, vahingossa ja varkain. Riiviö on kantanut arkipantaansa nelisen kuukautta, ja kirjoitettiin me yhteinen D/s-sopimuskin. Se tosin on enemmänkin muistilista minua varten, jotta voin muistuttaa itselleni, mihin kaikkeen mulla ihan oikeasti on oikeus tämän ihmisen kohdalla. Mitkään sopimukset, korut tai sanat eivät loppupeleissä velvoita mihinkään, mutta se miten lujaa toiseen ääriviivoiltaan kiinnittyy, on saanut mut valitsemaan siitä huolehtimisen. Mä haluan kunnioittaa, vaalia, pitää huolta.

Ystävä kertoi ajatuksesta, jonka mukaan meillä on elämässämme kolmea erilaista rakkautta. Laskujeni mukaan tämä olisi minun kolmanteni. Tää tuntuu erilaiselta: terveemmältä ja paineettomammalta. Siltä, että vihdoin ihan oikeasti minä riitän itsenäni. Mä en ole koskaan kokenut tällaista välittämistä ja omistautumista, en silloinkaan kun valtasuhteessa toinen on kirjaimellisesti palvonut tai palvellut minua. Miten hehkuvan onnellinen olo tuleekaan siitä, kun subin lähipiiri kertoo, että "se poika jumaloi sua, se puhuu susta jatkuvasti." Tuntuu hyvältä olla näkyvästi olemassa, tuntuvasti osa toisen maailmaa. Tuntuu hyvältä, kun joku on ylpeä sekä minusta, että kuulumisestaan minulle. Olen alkanut ajatella, että vaikka sanat ovat tärkeitä, niin ne eivät ole vielä totta, ne ovat vaan tienviittoja kohti päämäärää. Totta on se, miten toimii, miten kohtelee muita, miten käyttäytyy.

Riiviö tuli ummikkona vaniljaisesta pystymetsästä, ja on jo nyt opettanut mulle valtavasti. Ei ehkä BDSMmästä, mutta ihmisyydestä ja toisen ihmisen kanssa olemisesta. Mä en ole koskaan ollut kellekään näin rehellinen. Ensimmäistä kertaa en peitä tai salaile yhtään mitään. Se on vaikeaa, ajoittain jopa raastavaa, mutta tämän ihmisen takia mä haluan opetella olemaan aidosti auki ja läsnä. Mä tiedän, että se kestää mitä ikinä tuleekaan; se on lujaa tekoa ja tuntee itsensä.

Mä en tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään, mutta toivon että se jatkuisi kuten tähänkin asti. Haluaisin oppia lepäämään enemmän ja olla jatkossakin kadottamatta itseäni (toisin kuin olen tähän asti aina jossain kohtaa ihmissuhteitani päätynyt puolivahingossa tekemään). Mä haluan paljon yhteisiä kokemuksia, kestävää rakastamista ja yhteenkuulumista. Vapautta mennä kaikkiin suuntiin ja palata vapaasta tahdosta yhteen omilta seikkailuilta.

Tuntuu, että kaikki aiempi on ollut harjoittelua tätä varten. Valtasuhteet, ihmissuhteet, terapia, kaikki. Mä olen kohdellut ihmisiä huonosti, jotta osaisin nyt olla parempi, vastuullisempi ja avoimempi. Mä olen kestänyt karikkoisissa ihmissuhteissa, jotta olisin riittävän vahva tähän keveältä tuntuvaan aallokkoon sittenkin, jos myrsky joskus on saapuakseen. Tätä mä olen odottanut (vaikkei se odottamiselta olekaan tuntunut): mun kaunista betoniprinssiäni joka yllättää edelleen päivittäin olemalla vaan oma itsensä.

Mutta mua myös pelottaa. Pelottaa, että entä jos yrityksistä huolimatta päätyy toistamaan omia kaavamaisia virheitään. Upea Karukell kirjoitti blogissaan hiljattain "-- ehkä mentiin väärinpäin puuhun, unelmista tuli sanoja, sanoista lupauksia, lupauksista odotuksia, odotuksista paineita ja pettymyksiä." Tämä jos mikä on minulle liiankin tuttua. Nyt niitä unelmia on jo saavutettu, hivoteltu, ja puhuttu paljon. Pelkään, että jos mä unohdan pitää itsestäni kiinni, mä unohdan kuka olen ja mistä mä haaveilen, mitä haluan, mitkä on mun unelmia tämän suhteen kohdalla.

Onneksi on vierellä ihminen, joka tekee oman osansa sen eteen, että niin ei kävisi. Se kertoo mulle päivittäin, miten tärkeä olen, ja sen jokaisesta teosta ja kosketuksesta paistaa läpi välittäminen. Se muistuttaa usein, että mulla on oikeus reagoida ja tuntea, oli se sitten miten hyvänsä. Tuntuu, että vihdoin joku kestää mua ihan kokonaisenakin, mutta ei silti anna kävellä ylitseen. Mä haluan antaa sille koko maailman. Mä haluan olla parempi ihminen, jotta olisin sille - ja itselleni - parempi ihminen.

En ole vuosiin voinut puhua kenenkään kanssa yhteisestä tulevaisuudesta. Aiemmin ahdisti pelkkä ajatuskin siitä, että olisi toiseen ihmiseen sidottu kuukaudenkaan päästä. Nyt sellainen vaihtoehto tuntuu kutsuvalta ja turvalliselta. Ei siltä että olisi sidottu, vaan että kulkee vierellä koska haluaa mennä samaan suuntaan.

Riiviö sanoo, että rakastaminen on sitä, että on valmis ottamaan toiselta vastaan enemmän ryönää kuin muilta. On se sitäkin. Mä koen, että vaikka rakastuminen voi olla spontaania, niin rakkaudessa pysyminen on valinta. Että valitsee vastaanottaa mitä ikinä tuleekaan, koska haluaa toisen kokonaisena ja on valmis lapioimaan sitä ryönääkin.

Kommentit

  1. Niin samiksia. :D Kuvaat hyvin ajatusmaailmaani; haluan olla ehdoton keskipiste ja minun sanani on laki. En halua kannatella enkä kehittää aikuista ihmistä, hänen tulee seistä omilla jaloillaan (paitsi silloin kun se minun laittamissani kahleissa on mahdotonta, heh). Olla vapaaehtoisesti ja ylpeästi Minun.
    Haluan myös voida olla herkkä ja haavoittuva, en mikään ikuinen tukitolppa. Minäkin tarvitsen hellyyttä ja ymmärrystä. Vaikka keskinäinen hierarkia on aina siellä taustalla. Se antaa (käsitykseni mukaan siis myös O:lle) turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Jotkut asiat eivät muutu vaikka maailma ympärillä järkkyisi ja asetelmat keikahtelevat puolelta toiselle.
    Minä olen ehdottoman demiseksuaali ja ilmeisesi jonkinlainen switch (En varsinaisesti nauti alistumisesta, mutta bondagesta kylläkin).

    VastaaPoista
  2. Kauhean minäkeskeinen kommentti minulta! :D Nyt lukaisin sen uudelleen ja tein tämän havainnon.. sori!
    Mutta siis sinusta sen verran myös :P että onpa ihana lukea noin onnellisesta ja molempia tyydyttävästä tilanteesta. Samaa mieltä; on tosi vaikeaa ja tärkeää olla oikeasti läsnä. Itselleen ja toiselle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ajatuksia vallasta (video)

Pää pinnalla